Mietin äsken saunan lauteilla maatessani mikä on nykyään fiilis. Menen alkuviikosta työterveyslääkärin juttusille seurantakäynnille, joten aloin hieman analysoimaan nykytilaani ja sitä mitä kaikkea pitäisi tuoda esille voinnistani. Tämä johti katsomaan taaksepäin viime viikkoihin ja siihen, miten oikeasti olen selvinnyt päivästä toiseen. Keskivertopäivääni voisikin kuvata seuraavalla tavalla:

Aamu

Herään aikaisin aamulla, koska aamun tunteina työpaikalla on hiljaisempaa. Asiakkaat eivät kuvainnollisesti roiku kiinni lahkeissa ja toimistolla on rauhallisempaa kuin päivän vilkkaampina tunteina. Tiedän myös ettei minulle suoda pitkien aamu-unien autuutta, sillä joko selkä tai viime viikkoina lonkat alkavat muistutella itsestään ja vetävät ylös sängystä.

Koirat vaativat huomiota ja lenkin koleassa aamuilmassa ja samalla voin tunnustella minkälainen päivä voisi olla tulossa. Todennäköisesti joudun käymään ennen töihin lähtöä lääkekaapilla ja nappaamaan pitkävaikutteista kipulääkettä, jotta h*lvetti ei alkaisi aamupäivän aikana.

Bussimatka satunnaisina päivinä muistuttaa ettei selkä tykkää istumisesta.

Aamupäivä

Virkeimmilläni pystyn olemaan tehokas. Työni on melko vastuullista, mikä toisaalta on motivoivaa, mutta toisaalta pitkä pinnani saa välillä venyä vähän pidemmäksi kaiken kaaoksen keskellä, mistä asiakkaani usein pelastan. En nyt yritä olla mitenkään itsekeskeinen narsisti, mutta nyky-Suomen IT-alan huipulla vain on tällaista ja ilman oikeaa asennetta ja taitoja ei selviä. Asiantuntijaan luotetaan ja tuo luottamus lunastetaan uudestaan ja uudestaan päivästä toiseen.

Seison. Seisominen on parempi vaihtoehto kuin istuminen. Istuminen ajoi minut sairaslomalla vähän aikaa sitten. Seisominen myös saa aikaan uudenlaista kipua. Tiedän ettei iltapäivä tuo helpotusta minulle

Iltapäivä

Kipulääkkeen vaikutus lakkaa puolen päivän tienoilla viimeistään kokonaan. Edessä on kuitenkin vielä monta tuntia intensiivistä työtä, jota välillä en pysty tekemään, vaan kuittaan päivän loppuneeksi liukumasaldoistani. Nykyinen lääkitykseni ei riitä näihin kipuihin, mutta en ole vielä vain jaksanut raahautua lääkärin puheille.

Joinakin päivinä kipupiikit yllättävät harmittoman liikkeen seurauksena tai muuten ilman syytä. Pieni sivuttaisliike, käden nostaminen pöydältä tai painon vaihtominen jalalta toiselle iskee salaman lailla alaselkään ja hetken näen tähtiä. Hetki pysähtyy ja tuntuu ikuisuudelta. En kuitenkaan tässä suorituskeskeisessä maailmassa näytä haavoittavaisuuttani, sillä monet ovet sulkeutuvat yllättävän nopeasti ja lopullisesti. Manaan hetken mielessäni ja odotan kivun laantuvan siedettävälle tasolle. Saatan pitää tauon ja koota itseäni hetken aikaa.

Lonkkakipu hiipii pikkuhiljaa mielen perukoilta huutavaksi palosireeniksi melkein joka iltapäivä. Lopulta se säteilee oikean jalan ulkoreunaa alas päin ja saa jalan tuntumaan voimattomalta. Tämäkin helpottaa liikkuessa, viimeistään työpäivän päättyessä.

Kotimatka

Henkisesti olen poikki päivän jälkeen. Kaiken kivun kanssa tasapainottelu ja "normaali" arki vievät mehut, kun sama toistuu päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen.

Kotiin päästyäni en tahdo muuta kuin kaatua sohvalle.

Ilta

Täydellisessä maailmassa voisin kaatua puolikuolleena sille sohvalle, mutta todellisuudessa koti ei pyöritä itseään. Koirat tarvitsevat liikuntaa, päivästä riippuen pitää pyörittää tiskejä, pyykätä, siivota, syödäkin pitäisi.

Kun vihdoin pääsee oikeasti levähtämään, hiipii kipu tajuntaan joko ärsyttävänä tietoisuutena siitä, että selässä ei kaikki ole kunnossa tai aaltoilevana monimuotoisena kiusana. Lääkkeet vievät osan kivusta, mutta eivät poista sitä kokonaan. Toisaalta jos popsii pillereitä liian aikaisin ne eivät enää auta yöllä.

Yö

Tarpeeksi pillereitä ja hyvällä tuurilla pystyy aamuyön tunneille asti nukkumaan. Huonolla tuurilla kipulääkkeet eivät auta, vaan kipu valvottaa ja unet jäävät lyhyiksi. Aamulla olen väsyneempi ja kierre on valmis.