Mietin äsken saunan lauteilla maatessani mikä on nykyään fiilis. Menen alkuviikosta työterveyslääkärin juttusille seurantakäynnille, joten aloin hieman analysoimaan nykytilaani ja sitä mitä kaikkea pitäisi tuoda esille voinnistani. Tämä johti katsomaan taaksepäin viime viikkoihin ja siihen, miten oikeasti olen selvinnyt päivästä toiseen. Keskivertopäivääni voisikin kuvata seuraavalla tavalla:

Aamu

Herään aikaisin aamulla, koska aamun tunteina työpaikalla on hiljaisempaa. Asiakkaat eivät kuvainnollisesti roiku kiinni lahkeissa ja toimistolla on rauhallisempaa kuin päivän vilkkaampina tunteina. Tiedän myös ettei minulle suoda pitkien aamu-unien autuutta, sillä joko selkä tai viime viikkoina lonkat alkavat muistutella itsestään ja vetävät ylös sängystä.

Koirat vaativat huomiota ja lenkin koleassa aamuilmassa ja samalla voin tunnustella minkälainen päivä voisi olla tulossa. Todennäköisesti joudun käymään ennen töihin lähtöä lääkekaapilla ja nappaamaan pitkävaikutteista kipulääkettä, jotta h*lvetti ei alkaisi aamupäivän aikana.

Bussimatka satunnaisina päivinä muistuttaa ettei selkä tykkää istumisesta.

Aamupäivä

Virkeimmilläni pystyn olemaan tehokas. Työni on melko vastuullista, mikä toisaalta on motivoivaa, mutta toisaalta pitkä pinnani saa välillä venyä vähän pidemmäksi kaiken kaaoksen keskellä, mistä asiakkaani usein pelastan. En nyt yritä olla mitenkään itsekeskeinen narsisti, mutta nyky-Suomen IT-alan huipulla vain on tällaista ja ilman oikeaa asennetta ja taitoja ei selviä. Asiantuntijaan luotetaan ja tuo luottamus lunastetaan uudestaan ja uudestaan päivästä toiseen.

Seison. Seisominen on parempi vaihtoehto kuin istuminen. Istuminen ajoi minut sairaslomalla vähän aikaa sitten. Seisominen myös saa aikaan uudenlaista kipua. Tiedän ettei iltapäivä tuo helpotusta minulle

Iltapäivä

Kipulääkkeen vaikutus lakkaa puolen päivän tienoilla viimeistään kokonaan. Edessä on kuitenkin vielä monta tuntia intensiivistä työtä, jota välillä en pysty tekemään, vaan kuittaan päivän loppuneeksi liukumasaldoistani. Nykyinen lääkitykseni ei riitä näihin kipuihin, mutta en ole vielä vain jaksanut raahautua lääkärin puheille.

Joinakin päivinä kipupiikit yllättävät harmittoman liikkeen seurauksena tai muuten ilman syytä. Pieni sivuttaisliike, käden nostaminen pöydältä tai painon vaihtominen jalalta toiselle iskee salaman lailla alaselkään ja hetken näen tähtiä. Hetki pysähtyy ja tuntuu ikuisuudelta. En kuitenkaan tässä suorituskeskeisessä maailmassa näytä haavoittavaisuuttani, sillä monet ovet sulkeutuvat yllättävän nopeasti ja lopullisesti. Manaan hetken mielessäni ja odotan kivun laantuvan siedettävälle tasolle. Saatan pitää tauon ja koota itseäni hetken aikaa.

Lonkkakipu hiipii pikkuhiljaa mielen perukoilta huutavaksi palosireeniksi melkein joka iltapäivä. Lopulta se säteilee oikean jalan ulkoreunaa alas päin ja saa jalan tuntumaan voimattomalta. Tämäkin helpottaa liikkuessa, viimeistään työpäivän päättyessä.

Kotimatka

Henkisesti olen poikki päivän jälkeen. Kaiken kivun kanssa tasapainottelu ja "normaali" arki vievät mehut, kun sama toistuu päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen.

Kotiin päästyäni en tahdo muuta kuin kaatua sohvalle.

Ilta

Täydellisessä maailmassa voisin kaatua puolikuolleena sille sohvalle, mutta todellisuudessa koti ei pyöritä itseään. Koirat tarvitsevat liikuntaa, päivästä riippuen pitää pyörittää tiskejä, pyykätä, siivota, syödäkin pitäisi.

Kun vihdoin pääsee oikeasti levähtämään, hiipii kipu tajuntaan joko ärsyttävänä tietoisuutena siitä, että selässä ei kaikki ole kunnossa tai aaltoilevana monimuotoisena kiusana. Lääkkeet vievät osan kivusta, mutta eivät poista sitä kokonaan. Toisaalta jos popsii pillereitä liian aikaisin ne eivät enää auta yöllä.

Yö

Tarpeeksi pillereitä ja hyvällä tuurilla pystyy aamuyön tunneille asti nukkumaan. Huonolla tuurilla kipulääkkeet eivät auta, vaan kipu valvottaa ja unet jäävät lyhyiksi. Aamulla olen väsyneempi ja kierre on valmis. 

Tuntuu ajoittain, että tämän selän kanssa tulee hulluksi. Töissä sähköpöytä mahdollistaa työskentelyn joko seisten tai istuen. Selkä ei kuitenkaan sairasloman jälkeen ole tykännyt istumisesta.

Parin viime viikon aikana olen huomannut, ettei seisominenkaan suju ihan ilman ongelmia. Uutena tuttavuutena esille on tullut lonkkakivut. Seisominen paikallaan aiheuttaa lonkissa voimistuvaa kipua ja sen vältteleminen asentoa vaihtelemalla ei tee hyvää selälle.

Selkä itsessään jaksaa muistutella itsestään jatkuvasti, joten lonkat ovat ikävä bonus siihen päälle. Nykyiset kipulääkkeet eivät myöskään enää pidä kipuja poissa tai siedettävinä koko päivää, nikä raastaa hermoja töissä. Kotona sitten ei enää jaksakaan mitään tehdä.

Kohta kuitenkin olisi tarkoitus käydä työterveydessä kontrollissa ja toivottavasti sieltä saa  jotain helpotusta tähän olemiseen. Nykyinen meno alkaa muistuttaa aikaa ennen viimeistä sairaslomaa ja pelottaa vähän, että taas joutuisi pysähtymään ilman toivoa paremmasta.

Kirjoituksessa on ollut taukoa melkein pari kuukautta. Vähän liian kauan ottaen huomioon blogin funktion terapeuttisena työkaluna itselleni. Ja näyttää joku muukin minun lisäkseni näitä tekstejä lukevan, joten yritän pitää kiinni kirjoittamisesta.

Olin  sairaslomalla melkein kuukauden. Tuossa ajassa pääsin lepäämällä eroon enimmistä säteilykivuista jaloissani ja pääsin ensin osa-aikaisesti ja sitten ihan kokoaikaisesti takaisin töihin. Suurin motivaattori töihin paluulle tosin oli seuraavaksi odottanut putoaminen Kelan sairaspäivärahalle. Ei sillä olisi tässä taloudessa elänyt.

Ennen töihin palaamista kävin magneettikuvauksessa. Kuvista näkyi jonkin verran edennyt välilevynrappeuma parissa nikamavälissä sekä pari vanhaa välilevynpullistumaa. Mitään säteilyoireita selittävää kuvista ei löytynyt.

Töihin palaamista helpotti se, että minulla on säädettävä työpöytä ja voin istumisen sijaan tehdä töitä seisten. Seisominen tosin näyttää provosoivan alaselän kipua. Jatkuva seisominen myös väsyttää selkää ja saa sen välillä pienenkin kiertoliikkeen seurauksena satunnaisesti menemään "lukkoon", minkä seurauksena hetken pienikin alaselän liike tai siihen kohdistuva voima saa aikaan kovaa vihlovaa kipua alaselän ja takateisien alueella.

Selkä myös muistuttelee itsestään taas lääkkeistä huolimatta illalla nukkumaan ja makuulle mennessä.

Tarkoituksena olisi käydä seurannassa kuukauden sisällä työterveydessä ja katsoa tilannetta. Olen kiitollinen säteilykipujen hävittyä melkein kokonaan istumista välttämällä, mutta vadtaavadti alaselän voimistunut kipu varmaan pidemmän päälle ajaa hulluksi, jos sille ei saa jotain tehtyä.

Tässä viikon sairaslomalla pötköteltyäni meinasin jo luulla selän olevan paremmassa kunnossa, kunnes menin täyttämään tiskikonetta. Sellainen pieni arkinen kumarrus ja pieni arkinen "poks" alaselässä. Loppupäivä nyt sitten on mennyt maaten vaakatasossa.

Kivoja nämä tällaiset yllätykset. Ei toki ollut ensimmäinen kerta nytkään, mutta alkaa vaikuttaa vähän pidemmältä sairasloman tarpeelta nykytila.

Lähitulevaisuudesta sen verran, että huomenna käy askel fysioterapeutin luo ja torstaina lääkärin seuranta-ajalle. En kyllä itse usko olevani maanantaina taas työpaikalla istumassa pitkää päivää.

Tässä taas tutkimuslimbon keskellä on tullut mietittyä, että missä sitä oikeastaan mennäänkään. Olen kolme kertaa aiemminkin käynyt läpi tämän lääkäri + fysioterapeutti -kombon ilman suurempia hyötyjä. Lääkäri määrää pillereitä ja fysioterapeutti antaa epärealistisia neuvoja olosuhteisiin nähden.

En tiedä kovin montaa täysipäiväisesti töissä käyvää ihmistä, joka esimerkiksi voi olla koko päivän taivuttamatta selkäänsä ja pystyy tarvittaessa vaikka puolen tunnin välein pitämään lepotaukoja ja venyttelemään selkäänsä. Tämän lisäksi tietysti tulee kaikenlaiset jumpat ja humpat aamuin illoin sekä keskellä päivää. Pitäisi kuunnella, kun selkä varoittaa, mutta minkäs teet istuessasi pari tuntia kestävässä palaverissa tai muuten vain olet pakotettu istumaan tietokoneen äärellä pitkiä aikoja.

Olen fyysisesti hyvässä kunnossa jäädäkseni sairaslomalle (liian nuori ollakseni oikeasti kipeä ja "ei näy verta, ei voi sattua", kuten joku sanoisi). Samaan aikaan kipu kuitenkin kalvaa tietoisuutta jatkuvasti taustalla ja estää keskittymästä syvällisesti mihinkään. Henkisesti olenkin vähän umpikujassa, sillä ammattilaiset kerta toisensa jälkeen toitottavat tilanteen parantuvan, kun vain jaksaa olla positiivinen ja noudattaa näitä mainitsemiani neuvoja. Toisaalta ei tämä selkä paremmaksi vuosien aikana ole muuttunut, kipeämmäksi ennemminkin.

Tämä on tämmöinen jatkuva välitila, jossa on liian terve olemaan sairas ja liian sairas ollakseen terve. Pikku hiljaa voimavarat hupenee edestakaisin rimpuiluun ja edessä häämöttää väsymys, jota en haluaisi kokea. Katselen tässä paria seuraavaa viikkoa ja toivon jaksavani jatkaa nykyistä fysioterapiaa, vaikka vähän skeptinen sen suhteen olenkin.