Sitä ajattelee, että nuorena kaikki on mahdollista ja vain taivas on rajana. Itselläni on ollut kaikenlaisia kuvitelmia ja olen aina tähdännyt korkealle. Kuitenkin alkanut kahdeksas vuosi pahenevien kipujen kanssa elämistä on alkanut verottaa noita unelmia. Ennen vuoden vaihdetta tajusin ensimmäisen kerran etten ehkä saavuta noita asettamiani päämääriä tällä kropalla, tässä kunnossa. Jatkuva kipu on syönyt voimiani enkä enää jaksaisi tavoitella tähtiä taivaalta.

Seitsemän vuotta on ollut pitkä aika miettiä asoita, mutta vasta pari viikkoa sitten totuus iski päin naamaa. Olen yrittänyt pohtia mitä tuo merkitsee ja miltä se tuntuu, mutta en ole vielä ihan varma.

Joudun todennäköisesti hidastamaan tahtia, vaikka olenkin perinteinen stereotyyppinen mies, joka mieluummin puree hammasta kuin pyytää sairaslomaa. Toisaalta jarruttaminen tuntuu myös siltä, että luopuisin alulla olevasta urastani. Tämä ehkä kirpaisee eniten. En kuitenkaan pysty jatkamaan samalla tavalla kovin pitkään, sillä selkä ei vaan kestä.

Terveydenhuollon näkökulmasta en ole oikein saanut otetta kivunhoitoon tai muuhunkaan hoitoon, sillä lääkärit ovat elämäntilanteen mukaan vaihtuneet tiuhaan. Ensin oli parilla eri paikkakunnalla opiskelijaterveydenhuolto, sitten työterveyslääkärit ovat työpaikkojen mukana vaihtuneet. Kukaan ei tähän mennessä ole tehnyt muuta kuin hoitanut akuuttia kipua kroonisen sijaan. Nyt olisi kuitenkin saumaa vaatia oikeaa hoitoa, joten yritän jaksaa.

Summattuna oma maailmankuvani hieman raikoilee ja toivon sen pysyvän kasassa sen aikaa, että saan selvitettyä itselleni mitä aion tulevaisuudella tehdä.